Ala-asteesta

Jälleen palailen mustesivuilleni. On taas yksi uneton yö tiedossa. Taivaalla nimittäin jollottaa täysikuu. Jotkut sanovat että sellainen kuin kuuhulluus on vain taikauskoa tai opittua tapaa. Mutta miksei joku sellainen voima joka liikuttelee maailman meriä voisi vaikuttaa myös ihmismieleen ja käyttäytymiseen? Niin tai näin, minä olen pikkumuksusta asti valvonnut täysikuuta edeltävänä sekä täysikuu yönä. Eikä tuo tapa näyty haihtuvan millään lääkityksellä. En tosin koskaan ole syönyt ihan virallisia unilääkkeitä, mutta ei kahden yön valvominen ole niin paha tapa, että siihen nyt välttämättä tarvitsisi puuttua. No kuitenkin, asiaan. Vuorossa siis menneisyyden valottamista kouluajasta eteenpäin.

Ala-asteen voin ohittaa melko nopeasti. Pärjäsin melko hyvin koulussa, vaikka en uskaltanutkaan tuoda kavereita kotiin isän juomisen takia. Isä oli sairaseläkkeellä ja nukkui pitkälle päivään. Yleensä alasti musiikkihuoneen (huone jossa oli isot hifi- laitteet ja tuhansien cd- levyjen kokoelma) sohvalla, kuorsaten kovaa ja haisten. Suihkut olisivat jääneet isältä varmaan kokonaan väliin ellei äiti olisi aina välillä ollut tiukkana ja pakottanut isän pesulle. Lisäksi tyhjiä pulloja oli joka puolella. Totuin nopeasti siivoamaan pullot kun pääsin kotiin, jos äiti ei ollut vielä ehtinyt olleessaan veljeni kanssa Lastenlinnassa tai jossain muualla. Samalla jatkui edelleen sekakäyttö ja kotoolta karkaamisrumba. Isä huusi kovempaa ja paiskoi useammin tavaroita.

Erään kerran hän kutsui minut viettomasti alakertaan. "Isin tyttö" hän huusi kun olin juuri menossa nukkumaan. "Tule käymään täällä!" Tottakai minä menin koska isä kuulosti turvalliselta. Kun pääsin perille isä tarrasi munua käsivarsista. Hänen silmänsä seisoivat ja kiiluivat tavalla josta tiesi, että lääkkeitä oli tullut otettua reippaalla kädellä. Hän huusi minulle niin että sylki roiskui: "HÄIVY! HÄIVY TÄÄLTÄ KUULITKO! MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ TEEN SULLE! HÄIVY!" Voitte varmaan ymmärtää että kahdeksan vuotiaalle tytölle tuollainen on melko järkyttävää. Pitkään aikaa jälkikäteen en kestänyt kuulla koko "häivy" sanaa. Nyt aikuisuudessa, jos olen todella raivoissani huudan HÄIVY kuin aseena. Silloin aina pelästyn. Tunnen itseni likaiseksi kun alennun niin alhaiselle tasolle ja pelästyn sitä mahdollisuutta että minusta on tulossa samanlainen kuin isäni. Se jos mikä karkoittaa yöunet, uskokaa pois.

Mutta kuten jo mainitsinkin, ala-aste 1-3 luokat menivät minulla melko hyvin. Kuten arvata saattaa loistin aine kirjoituksessa, kun luovuuteni laukkasi niin kovalla vauhdilla. omiin maailmoihinsa katoaminen tuli hyödylliseksi taidoksi, paitsi tosielämässä, myös äidinkielessä. Koulu myös johti minut kirjojen pariin. Ronja ryövärin tytär oli ensimmäinen kirjastoautosta (kyllä asuimme niin maalla) lainaamani teos ja kuuluu edelleen lempikirja- listaani. Olin tasaisesti hyvä kaikissa aineissa. Englanti oli minusta kiinnostavaa musiikin takia. Pihistelin isän cd-levy kokoelmista levyjä Elvikseltä, Johnny Cashilta, Pink Floydilta jne. Halusin kovasti ymmärtää mitä lauluissa sanottiin joten käänsin kappaleita sanakirjan kanssa yksi-sana-kerrallaan. Sellainen olen aina ollut. Tiedon janoinen ja sitkeä. Ehkä se on yksi niistä asioista jotka pitävät minut hengissä.

Nelosluokalla siirryimme isompaan kouluun kun pikkuruinen kyläkoulumme lopetettiin. Muutos oli melko suuri, varsinkin kun tuli niin paljon uusia tuttavuuksia. Nelosluokka meni ohi huristen, paljonuutta mutta onneksi vanha opettaja. Hetkittäin sain osakseni pientä kiusaa, mutta en mitään kunnollista koulukiusaamista. Sitten tulikin jo 5.-6. luokka. Opettaja vaihtui kun vanha jäi eläkkeelle. Minulle vaihto ei tuonut mukanaan mitään hyvää. Ennen pitkää jouduin opettajani silmätikuksi. Hänellä oli auktoriteetti ongelmia heti alussa luokan villeimpien kanssa. Hän huusi kuin riivattu saadakseen huomion eikä oikein onnistunut. Sitten hän alkoi houkuttää koko luokkaa yhden lapsen virheestä. Sekös minua kyrpi. Olin aina ollut hirveän herkkänä oikeuden mukaisuudesta ja minun kirjoissani opettajan toiminta oli kaikkea muuta. Joten minä sanoin sen. Minä sanoin: "Tämä on tosi epäreilua! Miksi me viittittäis totella sua ja käyttäytyä hyvin ku tiedetään että siitä ei mitään hyötyä! Sä kuitenkin rankaset meitä jostain mitä me ei olla tehty!". Yllättäen opettaja ei oikein riemastunut tästä. Joten siis jouduin hyvin pian mustalle listalle. Muut lapset huomasivat, että opettaja etsi minusta virheitä jatkuvasti, joten olin vapaata riistaa. Pää asin kiusaaminen oli pilkkaamista, haukkumasanoja ja -nimiä. Ikävää silti. Vetäydyin kirjamaahan.

Tässä historiikki päivitys tältäkertaa. Seuraavan kerran aiheesta ylä-aste. Tuo huomattavan riemullinen aika kaikille nuorille ihmisille. Joopa joo. Tuli kyllä todella pitkä postaus. Toivottavasti kestätte lukea! :)

Lukemista

Tässä on muuten pari teosta jotka kannattaa katsastaa ja lukea jos aihe (vakava masennus) kiinnostaa. Ovat omakohtaisia kokemuksia eivätkä vain tieteellistä selontekoa. Lisäksi kirjoissa ei toitoteta mitään erilaisen ajattelun voimaa, jonka avulla psyykkisestä sairaudesta noin vain parannutaan. Suosittelen ehdottomasti.

Miksi kirjaan, miksi en vain elä nyt

Koen tarvetta selittää miksi olen alkanut niin järjestelmällisesti käymään elämäni vaiheita läpi. Älkää pelätkö, ei tämä blogi ole vain muistelmien kirjoittamista, mutta olen miettinyt jo pitkään että asioiden "ääneen" sanominen voisi olla minulle hyödyllistä. Ne saavat lihaa luiden päälle ja muuttuvat likaisista ja ahdistavista "poistyönnettävistä" asioista joksikin... En tiedä miksi... joksikin jonka pystyy joskus käymään läpi? Jonka kanssa on joskus mahdollista elää? 

Pelkän mahdollisuudenkin takia minun yritettävä. Olen kauan, aivan liian kauan antanut tämän sairauden talloa itseäni ja viedä minne se vain on mielinyt. Olen niin väsynyt, että tartun viimeiseen oljenkorteeni. Niinkuin nurkkaan ahdistettu villieläin käyn kiinni, hyökkääminen on viimein paras puolustus. Olen valmis ajamaan itseni syvemmälle silläkin uhalla, että valahdan sairaudessani huonompaan tilanteeseen. Luotan siihen että hankin tarvittavaa apua kuitenkin ajoissa. 

Päättäväisyyteni ei poista sitä tosiasiaa, että pelko kulkee mukanani jatkuvasti kun kirjoitan seuraavaa sanaa ja taas seuraavaa. Ja epäilys siitä palaako tämä viimeinen voimanpuuska ennen kuin olen tarpeeksi tukevalla maaperällä on aivan aiheellinen. Mutta niinkuin on sanottu :

Alea iacta est!

Arpa on heitetty.

Menneisyyden alku

Menneisyys. Menneet eivät koskaan ole täysin menneitä vai mitä? Jotkut vain unohtavat enemän kuin toiset tai ainakin uskottelevat itselleen niin. Minä taidan olla niitä tapauksia joille nykyisyyskin on sumeampi muisto kuin jo menneet tapahtumat.

En tietenkään voi käydä koko historiikkiani tässä läpi, enkä edes halua. Kerron vain muutaman merkittävän tapahtuman tai aiheen jotka koen tärkeäksi mainita.

Lapsuuteni oli melko normaalia ja onnellista 5. ikävuoteeni asti. Silloin isäni ratkesi ryyppäämään. Äitini oli mennyt tietämättään alkoholistin kanssa naimisiin. Samoihin aikoihin minulle syntyi pikkuveli. Äitini kuitenkin huomasi, ettei veli ollut aivan niinkuin muut ikäisensä ja alkoi selvittämään asiaaa. Pikkuveljeni todettiin kärsivän Asperger- syndroman vahvinta lajia. Kun tutkimusta laajennettin todettiin syndrooma myös Isälläni.

Jokin tässä asiassa oli isälleni täysin mahdotonta käsitellä ja hän turvautui pulloon entistä tehokkaammin. Lisäksi mukaan tuli myös sekakäyttö reseptilääkkeiden kanssa. Nämä olivat pelottavia aikoja perheessä. Karkuun juoksua öisin, erilaisia turvakoteja. Turvattomuutta. Isäni oli taitava sanojen kanssa ja erittäin väkivaltainen verbalisesti. Hän osasi halutessaan olla todella julma. Jostain syystä hän ei kohdistanut ivaa ja pilkkaansa koskaan veljeeni, ainoastaan minuun ja äitiini. Jonkin sortin naisvihasta oli kai kysymys. Fyysisesti hän ei koskenut meihin, mutta uhkaili väkivallalla ja tuhosi huonekaluja. Lähdimme kyllä aina hyvin nopeasti karkuun kun kohtaus oli tulossa, joten en osaa sanoa olisi hän käynyt päälle jos olisimme jääneet kotiin.

Tämän kaiken lisäksi minua käytettiin seksuaallisesti hyväksi. Tekijänä oli isäni ystävä. Se tapahtui vain kerran mutta rampautti mieleni hyvin tehokkaasti. Asia ei tullut suoranaisesti esille, mutta äitini epäili jotakin hämärää ja ei enää koskaan jättänyt minua yksin kyseisen henkilön kanssa. Lopulta mies ei enää käynyt meillä ja ystävyys päättyi.

Asuimme maalla jossa elinpiiri oli aina melko pieni. Lähin ikäiseni ystävä oli automatkan päässä, joten leikin paljon yksinäni metsissä ja jättimäisessä puutarhassamme. Opin nopeasti turvautumaan mielikuvitukseen asioiden läpikäynnissä ja itseni lohduttamisessa. Heti kun opin lukemaan uppouduin kirjoihin ja aloin myös saman tien kirjoittaa omia tekstejäni. Se oli tapani tarkastella maailmaa ja paikkaani siinä. Turvasatama. Mikä jatkuu edelleen.

Aloitin kirjoittamalla menneisyydestäni varhaislapsuuttani ylös. Seuraavassa käyn läpi koulu aikaa. Tämän on pakko tapahtua tipottain koska näiden sanojen kirjoittaminen tuntuu hyvin kipeältä. Olen tällähetkellä kuin kertojan roolissa en niinkään kokijan. En ole ikinä kirjoittanut menneisyyteni tapahtumia ylös. Hyppy tyhjyyteen. Kunhan olen saanut tapahtumat ylös kyllä minä täältä esiin tulen ihan omana persoonanani, malttakaahan vain. Mutta sitä ennen.

Aloitan jotakin.

Se on ensimmäinen ajatukseni kun luon tätä blogia. Aloitan jotain johon aion sitotua. Se on minulle pelottavaa. Kun aloittaa jotakin ottaa samallaan itselleen lisää velvollisuuksia, ja tunnetusti olen niissä tätä nykyä hyvin huono. Siksihän minä tähän pisteeseen elämässäni jouduinkin... No nyt hyppään asioiden edelle jo hyvän matkaa.

Ensin olisi kaiketi hyvä kertoa miksi aloin kirjoittamaan tätä blogia ja miksi juuri nyt. Lyhyt vastaus tähän on, että olen vakavasti masentunut nuori nainen, jonka ainoa vakaa hyvä asia elämässä on ollut kirjoittaminen ja siitä kumpuava omanarvon tunto. Kunnes aloin valua jo ennestään vakavassa masennuksessa sinne toivottoman puolelle, jolloin kirjoittaminen muuttui hyvin hyvin vaikeaksi. Joka puolestaan johti erittäin konkreettiseen itsemurhan suunnitteluun ja melkein toteutukseen. Nyt olen akuuttihoidossa psykiatrisella poliklinikalla, otan lääkkeni kiltisti jne, eikä sekään tuntunut riittävältä. Kirjoittaminen. Siihen aina lopulta palataan. Sanojen laittaminen painettavaan muotoon tekee valheistakin totta. Tämän blogin funktio on olla lääke, terapeutti, ystävä, likaämpäri, unirätti yms mitä koen milläkin hetkellä tarvitsevani. Tämän blogin tarkoitus on täyttää minua sisältä.

Tässä lyhyesti siis ensimmäinen päivitys siitä miksi kirjoitan. Seuraavan kerran avaan kaikkea mikä liitty kironsanan: Menneisyys. Ei tätä voisi tehdä ilman menneisyyden kertailemista ainakin pinnallisella tasolla, joten parempi kiskaista se sisikunnasta ulos mahdollisimman pian, niinkuin laastarin. Tai leipäveitsen.