Terapia mietintöjä

Jaa-a. Minulla oli hetken hauskaa. Ihan todella oli. Heittäydyin kaikella voimallani toiseen maailmaan. Tälläkertaa kirjaan. Luin koko yön ja minulla oli hauskaa. Ja kirja loppui. Ja mielialani vieri kirjan mukana sängyltäni ja sen alle, ihan kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassa. Tämä on niin rasittavaa tiedättekö? Ja se tuntuu niin hirveältä ymmärtää, että revin iloni sieltä missä en itse ole lainkaan. Kun etäännytän itseni tarpeeksi, olen tasaisesti tyyni. Minä olen se joka pilaa elämäni laadun.

Pääni on taas ollut vanhoissa traumoissa. Muistot ovat kuin iilimatoja, vievät kaiken terveen pois kunnes jäljelle jää vain sairauden kalvaamat repaleet. Nämä muistot, minulle tehdyt asiat. Miten tällaisten asioiden kanssa voi elää? En jaksa ajatella taas sitä, miten vääristyneen elämän saan jos tulevaisuudessa elän, ihan vain siksi, etten osaa muutakaan kun käyttäytyä niin väärin ja tuhoisasti.

Olen miettinyt jo jokusen viikon ihan vakavasti psykoterapiaan hakeutumista. Omahoitajani on sanonut, että se voisi olla minulle todella toimiva hoitomuoto. Ja että kelan tuki olisi käytännössä varmaa. Olen tutkinut eri hoitomuotoja ja lukenut muutenkin paljon. Mutta silti mietityttää.

Mikä kaikista suuntauksista olisikaan minulle sopivin? Haluan että selviän menneisyyteni taakoista joten hoito ei voi olla pelkästään nykyhetkeen ja arkeen keskittyvää. Ja sen pitää olla myös pitkäaikaista. psykoanalyysi on minusta kuullostanut tällähetkellä eniten "omalta", mutta hoitosuhde kestää siellä yleensä 4-7 vuotta! Se on jo hieman liikaa, jopa Kelan mielestä. Ja olen kuullut joitain kauhutarinoita siitä, miten psykoanalyysi on väkisin avannut ovia liian väkivaltaisesti, jonka jälkeen potilaan mielenterveys on järkkynyt paljon pahemmin kuin hoitoa aloittaessa. En kyllä tiedä miten todenperäistä tuokaan on, mutta silti.

Onko kellään mitän kokemusta tai tietoutta psykoterapiasta? Sen eri muodoista ja miten se on vaikuttanut? Tai mistään siihen liittyvästä? Olisi todella mielenkiintoista kuulla.


Ja nyt mitä teen? Mietin epätoivoisesti mitä tekisin. Nukkua? Heräisin lääkkeiden avulla otetun unen jälkeen todennäköisesti seuraavana yönä. Valvoa? Altistaisin itseni taas suuremmille ahdistuskohtauksille ja paniikkikohtauksille. Sepä vasta olisi juhlaa. Varsinkin kun jo tässä hetkessä tämä mieliala nyt on mitä on. Muuten tuo nukkuminen olisi itsestään selvä valinta, mutta koska asun siskoni kanssa hän huolestuisi aivan valtavasti jos taas alkaisin vetää koko päivän ylittäviä unia. Viimeksi jouduin melkein suljetulle kun demonstroin samanlaista käyttäytymistä. Olihan siinä toki muutakin mutta...

No ehkä kiikun vielä hetken jumittamassa tätä dilemmaa ja ahdistun tarpeeksi että kohtaus laukeaa. Sitten rauhoittavia napaan ja ne yhdessä univelan kanssa vetävät tajun kankaalle. Se olisikin ensimmäinen. Ahdistus ratkaisisi ongelmani!

Apua. Minähän nauran! :D

Voi tätä epätietoutta!

Tulin matkalta. Takaisin Suomessa. Pääni on jotenkin kovin hiljaa. Tai siis se kihisee, mutta en saa oikein mistään ajatuksesta kunnolla kiinni niin, että siitä voisi tulla tekstiä. Onneksi tällä sivustollla ei odoteta mitään hehkutusta matkasta vain siksi että siitä pitää puhista. Täällä elämä ja ilmaiseminen on enemmän minusta kiinni kuin normaalissa elämässäni. Tässä blogissa on enemän minua kuin omassa elämässäni.

Siltä se ainakin tuntuu. En tiedä mihin elämäni on menossa. Tiedän että olen sairas. Ja vielä kauan. En muuta. Ei minulla ole unelmia. Olen lopettanut unelmien ajattelemisen jo muutamaa vuotta sitten. Tämä ei siis pidä sisällään mitään: koska kaikki unelmat murentuvat itsesääli paskaa, vaan olen ollut niin epätoivoisesti yritellyt pysyä hengissä ettei mitkään unelmat ole tulleet edes mieleen. Osa paranemisprosessia voisikin siis olla alkaa ajatella jotain mitä minä oikeasti haluasisin elämältä! Etten vain menisi traumapäissäni päivää eteenpäin vaan päättäisin itse mitä tekisin. Siis tämä nyt on vain toive ajattelua, siihen on vielä matkaa mutta kuitenin.

Voi kun on sekava olo. Matkastressi kai purkautuu. Mietin myös kuinka ihanaa olisi vain heittäytyä tähän tautiin, antaa mennä, olla enää yrittämättä. Siis se olisi vapauttavaa. Helpottavaa. Mutta minun pitää yrittää, eikö? Jos luovutan, eikö se vahvistaisi kaikki pelkoni ja antaisi menneisyyden paholaisille mahdollisuuden sanoa: "Mehän olimme oikeassa, et ole mitään!"? Eikö?

Ja mietin myös rakastelua. Siis en sitä kun kaksi aikuista yhteisestä halusta päätyvät sänkyyn, vaan ihan oikeaa rakastelua. Rakkaan kanssa jaettua seksiä. Onkohan minusta siihenkään? Pystyisinkö olla niin avoinna, niin luottavainen, niin antautuva? Olisiko minusta todella ottamaan Se ihminen itseeeni? Mitä jos en pysty. Mitä jos vain suoritan seksin pois alta, ja alan hiljalleen vihata partneriani koska hän saa minusta vaikka minä olen niin tyhjä. Pelkään että elämäni on jo kuollut vaikka en koskaan päässyt sitä elämään. Voiko toivottomampaa olla?

Anteeksi vain nämä kaikki kysymysmerkit mutta niistä on elämäni rakennettu.

Miinä pelkään elämää. Pelkään sitä ettei minusta ole siihen. Jos minä yritän, teen kaikkeni ja silti en saa elämästäni täysivaltaista vaan joudun aina olemaan varjo. Jos joudun huomaamaan, että parasta mitä minä saan on vain se, että päivä voi tuntua siedettävältä? En kestäisi sitä. Sitten se olisi kuin suorittaisi eutanasian. Ei itseasiassa itsemurha ollenkaan.