Tarvittu kyllä mutta vain toisten ehdoilla. Aina.

Tänään oli perjantai ja siskollani oli vapaa viikonloppu. Idea oli että nyt siskousiltaa vietettäisiin... tai siis minulla oli tämä uskomus.. Mutta eihän se oikeasti ollut sitä. Minä olin paikalla sen takia, että olen pitämässä huolen siskosta, jotta hän saa elää ja olla "vapaa". Kun hän löytää miehen tai muuten vain parempaa seuraa, hän jättää minut huolehtimaan itsestäni. Viettämään aikaa itsekseni.

Kunnes tulee aika jolloin hän haluaa tauon tai kun tulee aika huolehtia hänet kotiin. Hän luottaa tottakai siihen että minä pysyttelen suurinpiirtein selvinpäin, jotta pidän hänestä huolen. Koska hei, "Nathusii aina tekee niin."

Olen kovin väsynyt tähän.  (Ja ei, tämä ei ole ensimmäinen kerta tai ainoa esimerkki.)

Hyvät teot eivät jää rankaisematta.

Älä hitto huolehdi koska silloin kukaan ei huolehdi sinusta.

Aika synkkään minun mieleni viettää.

Repesi? Romahti? Särki?

No niin ööh... Onpas ollut aivan hirveän outoa. Tai siis.... en ole itkenyt ikuisuuteen. Tai tätä nykyä tämä väite pitääkin muokata menneeseen muotoon.

En ole itkenyt mitään, en edes äitini tilaa ja kohtaloa. En edes silloin kun hengen lähtö on ollut hyvinkin konkreettinen ja todellinen mahdollisuus. En leikkauksien aikana tai uusien komplikaatioiden iskiessä. En pisaraakaan. Yhtään. Mitään.

Mutta nyt tässä, yhtenä iltana ilmeisesti minun ruumiini ja psyykeeni päättivät että nyt tyttö kanveesiin. Syytä ei oikeastaan näkyvästi ollut. Olin yksinäisyydessä enkä ajatellut mitään isompaa. Yllättäen vaan hartioiden, selän, kylkien ja niskan lihakset vain kiristyivät. Eivät suoranaisesti jumittuneet, mutta jännittyivät. Asento muuttui tästä johtuen melko kyyryksi ja "supuksi". En edes osannut panikoida, lähinnä ehdin ihmetellä että mitäpä helvettiä. Sitten iski ensimmäinen kehon lävistävä vavahdus. Toisen aikana silmät kihosi kyyneleitä tulvilleen ja sitten tätä rääpälettä vietiin. Aivan suunnattoman kova, väkivaltainen ja ruma itku kohtaus.

HuutaaUlvooVavahteleeVapiseeRäkää               Koko hela hoito

Siinä itkiessä vaihteli asiat päässä, että mille nyt milloinkin itki. Niitä tuli ja meni, itku vain jatkui. Suurin osa aiheista liittyivät äitiin, mutta oli niitä toki muitakin. Voi hemmetti minä itkin! Jouduin hakemaan parikin kertaa vettä yhä vollottaen, etten saisi aivan järkyttävää neste hukkaa ja siitä juontuvaa päänsärkyä. Itkin hieman päälle kaksi tuntia. Jossain vaiheessa tuli mieleen että loppuuko tämä helvata ollenkaan ja että pitäisikö sitä kiikata itsensä osastolle jos sainkin jonkun hermoromahduksen tai psyyke repesi jotenkin muuten enkä enää vain kasaannu tästä itsekseni.

Kun rääkyminen vihdoin tuli suurin piirtein tiensä päähään, palelin ja tärisin niin hillittömästi. Eikun kahden untuvatäkin alle. Hitaasti hengittelyä toiset kaksi tuntista. Olon pohdiskelua. No, tunne oli että: "Öööh... Mitäpä helvettiä!?"

No jälkikäteen voin kyllä sanoa, että kyllähän sitä olo keveni jonninmoisen määrän. Ja mukavaa tietää, että en ehkä olekaan niin tunnekuollut kun toisinaan pelkään. Mutta siis mitä hittoa? Aika pelottava kokemus se oli myös. Onko kellään kokemuksia tällaisesta?





Ai niin.... Menin ja viiltelin. Ei helkkari, pitkä jakso ilman tuollaisia typeryyksiä nollautui nyt sitten..

Minä: Pysähtynyt. Ja kohta yhtä leimaa rikkaampi.

Olenpas valvonut taas tämän yön läpi. Hupsista. Tai ketä minä huijaan, aivan tahallista tämä oli. Tietoinen päätös tiedostaen, että loppujenlopuksi tämähän on helkkarin typerää. Ahdistuksen määrä lisääntyy jos olen nukkunut liian vähän ja taidot käsitellä sitä vähenevät tai lamaantuvat jopa kokonaan. Lisäksi tänään on terapia, enkä ole oikein varma saanko siitä juuri mitään irti käydessäni ylikierroksilla.

Se onkin yksi erikoisempi asia... Kun olen valvonut liikaa en ole yleensä "normaalin" tuntuisesti väsynyt. Käyn ylikierroksilla, olen hermostunut, ehkä vähän säikky ja monesti paljon puheliaanpi ja rohkeampi heittämään huulta. Voin valvoa suhteellisen kivuttomasti reilusti yli 32 tuntia, eli en vain väsähdä ja/tai ala pilkkimään. Kun vihdoinkin yritän käydä nukkumaan on unen kiinni saanti hankalaa. Tosin onhan se aina ollut minulle hieman haastavaa, mutta valvomispätkän jälkeen jopa maksimilääkityksen kanssa nukahtamisesta tulee melkeinpä työtä. On suorastaan idioottimaista pistää itseään taas läpi kaiken tuon, mutta niin.

Jätä sairaalle mielelle päätösten tekeminen niin se tekee sairaita päätöksiä, eikö?

Ajattelin ensiksi viettää koko yön lukien. Sain käsiini hirveän kasan kaikenlaisia ihania uusia kirjoja ja öisin on helpompi vain "tuhlata" aikaa lukemalla ja välttyä itsesyytöksiltä siitä, että aika olisi ollut ehkä parempi käyttää jotenkin muuten.

Kuten vaikka laittamalla pyykkiä. Kouluttamalla koiraa. Pyyhkimällä pölyjä. Näyttämällä hyödylliseltä.

Mutta kesken kirjaa aloin kuitenkin kaivata näille sivuille. Vähän taas selkeyttämään ajatuksiani. Jos siis hyvin käy, en tosin pidätä hengitystäni. Viikonloppu oli henkisesti melkoisen rankka. Ei sillä, niin oli koko edellinen viikkokin.

Tulin tänään... eikun siis eilen (vuorokauden rajat hämärtyvät kun ei katkaise niitä unella, kaikki yhtä ja samaa päivää) viikonlopun vietosta rakkaan ystäväni luota toisesta kaupungista. Hänellä oli syntymäpäivä ja tietenkin juhlittiin tapahtumaa oikein kunnolla kotibileiden kautta. Juhlissa oli minulle paljon täysin vieraita ihmisiä. Tämä on itse asiassa poikkeavaa normista, koska meillä on ollut lukio ajoista hyvin pitkälle sama ystävä piiri. Kaikki ystävät ovat hajaantuneet ympäri suomea, joten aina tällaisissa juhlissa saadaan sitten porukkaa kasaan.Tällä kertaa se ei vain ihmisten aikataulu ongelmista johtuen onnistunut. Ja ystäväni on viimeisen vuoden aikana saanut itselleen uutta sosiaalista elämää. Pitkän masentumisen jälkeen hän palasi opintojensa pariin ja pääsi työharjoitteluun. Sieltä tarttui mukaan työ kavereita ja koulu tuttuja. Ja vaikka olenkin iloinen että hän on päässyt elämän syrjään kiinni olen kuitenkin myös... kateellinen. Ja myös mustasukkainen. Kauheaa myöntää, mutta totta yhtä kaikki.

Olenkohan tulossa taakaksi hänelle. Minä kun tuppaan vain tarpomaan paikallani ja jatkuvasti minulla on puhuttavaa vain enemmän tai vähemmän huonoista tapahtumista, tunteista ja asioista. Olen aika masentava.

Viime viikolla sain tietää, että diagnosointi rattaat lähtevät taas käyntiin kohdallani. Kepeästi heitettiin sellaisia mahdollisuuksia kuin bipolari häiriö ja erinäiset persoonallisuushäiriöt. Niin ja tietenkin Postraumaattinen stressioireyhtymä. Nam nam. Siinäpä on valinnan varaa nirsoimmallekin.

Juu, en varmaan näytä suhtautuvan tähän nyt kauhean kypsästi, mutta kunhan varjottelen nenäkkyyden turvassa koska oikeasti olen aika kauhuissani. Koko homma on jotenkin niin ahdistavaa. Diagnosointi tuntuu niin lopulliselta. Ja diagnoosin rakentaminen riippuu myös pitkälti minusta. Entä jos en osaa tai pysty syystä tai toisesta antamaan hoitohenkilöille tarpeeksi laajaa kuvaa minusta ja tietoja eri "oireista" ja piirteistä ja saankin  päälleni väärän diagnoosin. Hoitosuunnitelmat tehdään sitten sen pohjalta ja kaikki menee täysin metsään.

Lisäksi pelkään sitä kuinka lyödyksi tunnen oloni kun diagnoosi saapuu, mikä se sitten onkaan. Tiedostan että eihän se mikään tuomio ole, mutta jossain minussa on piilevä ajatus ja ennakkoluulo leimaamista kohtaan. Jos kaikki mitä sen jälkeen sanon, tunnen, ajattelen tai teen saadaan tai yritetään saada johdettua takaisin alkuperäiseen diagnoosiin. Että "ah, no tuo on tyypillistä tähän ja tähän persoonallisuushäiriöön" tai "No ajattelet tätä rataa koska se vain nyt kuuluu tähän häiriöön". Aivan kamala ajatus.

Velvollisuudentuntoisesti yritän listata tähän myös jotain hyviä asioita diagnoosin tarkentumisesta. Ehkäpä opin ymmärtämään itseäni hieman paremmin kun opin mitkä asiat minussa vaikuttaa. Ehkäpä lääkitys ja hoito muutenkin pystytään kohdentamaan paremmin oikeisiin alueisiin ja pääsen nopeammin kiinni johonkin joka edes muistuttaa elämää. Ehkäpä?

Arvotonna on hyvä olla, vaan huolet painaa ja rasittuu polla.

Helvettiä. Sitä minulle on kuulunut.

En vain ole riittävä.

Yritin oikeasti panostaa elämään. Olla tässä ja nyt ja elää. Minä seurustelin. Tässä pois ajalla minä aloin seurustelemaan. Mutta mitäpä seurustelusuhde on kun en enää kykyene seksiin. EN vain voi olla minuna itsenäni. Minä en voi olla seksuaallisessa kontaktissa ilman muistoja kaikesta siitä mitä koin lapsena. Ymmärtääkö kukaan sitä tunnetta kun tietää, että tuo koskettava käsi on ihmisen joka ymmärtää ja välittää, mutta kun sen tuntee sen lapsuuden paholaisen kautta. Kaikki on likaantunutta. Itsetuntoa ei ole nimeksikään. Olen taas se pieni lapsi. Taas. Minä en vain kasva.

Äitini on hyvin sairas. Kuolemansairas. Olen yrittänyt olla paikalla mutta kun kaikki menee yli, niin vetäydyn enkä ole sielläkääm kunnolla paikalla. Lääkärit puhuvat jatkuvasti ristiin. Toinen sanoo että tässä ei eletä kauan (mikä on kauan?) ja toinen taas sanoo, että kyllä tässä vielä taistellaan muutama vuosi (mikä on muutama?)

Minä katson äitini kamppailua ja en ymmärrä miten kukaan viitsii elää elämää, varsinkaan näin kipuisena. Minä en ymmärrä, ei se kannata. Loputonta kipua.

Sain Kelalta päätöksen toisen vuoden psykoterapiaan. Luojan kiitos! En tiedä miten pystyisin elämään ilman sitä. Tosin lääkärini jo uhkaili... Hän sanoi: "Miten sulle on myönnetty psykoterapiaa koska eihän sitä saisi myöntää masentuneille". Aloin pelkäämään että nyt se ainoa apu viedään multa sitten pois. En minä voi puhua hyväksikäytöstä ja muista traumoistani ihmiselle joka vaihtuu. SE EI ONNISTU!

Olen myös pakkovierottautunut päivälääkkeistäni. Tämä johtuu siitä, että kun resepti uusittiin hain koko satsin kerralla, koska julkiset ovat minulle kidutusta. Yllätys yllätys sain matkalla paniikkikohtauksen ja kesken matkan vain hyppäsin pois. Unohdin ne lääkket sitten siihen bussiin. Ja minua hävetti. Hävettää. EN kehtaa sanoa sitä missään. En lääkärille. Ja kun siirsin sitä tarpeeksi kauan (kunnes olin käyttänyt vihoviimeisetkin varastot ja unohtuneet yksilöt) en vain kesta sitä kysymystä: Miksi et hakenut aiemmin!? Olen niin tyhmä. 

Ja tämä lääkkeettömyys ei selvästi sovi minulle mitenkään. Edelleen siis otan lääkkeitä paniikkikohtauksiin ja unilääkkeet, mutta ilman päivälääkettä olen aivan pois kartalta. 

Seuraavan tiistaina on tapaaminen taas uuden lääkärin ja uuden hoitajan kanssa. Mitä helvettiä tästäkin tulee!? En jaksa enää taistella parantumiseni puolesta. En ole yksinkertaisesti sen arvoinen.