perjantai 5. joulukuuta 2014

Tarvittu kyllä mutta vain toisten ehdoilla. Aina.

Tänään oli perjantai ja siskollani oli vapaa viikonloppu. Idea oli että nyt siskousiltaa vietettäisiin... tai siis minulla oli tämä uskomus.. Mutta eihän se oikeasti ollut sitä. Minä olin paikalla sen takia, että olen pitämässä huolen siskosta, jotta hän saa elää ja olla "vapaa". Kun hän löytää miehen tai muuten vain parempaa seuraa, hän jättää minut huolehtimaan itsestäni. Viettämään aikaa itsekseni.

Kunnes tulee aika jolloin hän haluaa tauon tai kun tulee aika huolehtia hänet kotiin. Hän luottaa tottakai siihen että minä pysyttelen suurinpiirtein selvinpäin, jotta pidän hänestä huolen. Koska hei, "Nathusii aina tekee niin."

Olen kovin väsynyt tähän.  (Ja ei, tämä ei ole ensimmäinen kerta tai ainoa esimerkki.)

Hyvät teot eivät jää rankaisematta.

Älä hitto huolehdi koska silloin kukaan ei huolehdi sinusta.




Aika synkkään minun mieleni viettää.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Repesi? Romahti? Särki?

No niin ööh... Onpas ollut aivan hirveän outoa. Tai siis.... en ole itkenyt ikuisuuteen. Tai tätä nykyä tämä väite pitääkin muokata menneeseen muotoon.

En ole itkenyt mitään, en edes äitini tilaa ja kohtaloa. En edes silloin kun hengen lähtö on ollut hyvinkin konkreettinen ja todellinen mahdollisuus. En leikkauksien aikana tai uusien komplikaatioiden iskiessä. En pisaraakaan. Yhtään. Mitään.

Mutta nyt tässä, yhtenä iltana ilmeisesti minun ruumiini ja psyykeeni päättivät että nyt tyttö kanveesiin. Syytä ei oikeastaan näkyvästi ollut. Olin yksinäisyydessä enkä ajatellut mitään isompaa. Yllättäen vaan hartioiden, selän, kylkien ja niskan lihakset vain kiristyivät. Eivät suoranaisesti jumittuneet, mutta jännittyivät. Asento muuttui tästä johtuen melko kyyryksi ja "supuksi". En edes osannut panikoida, lähinnä ehdin ihmetellä että mitäpä helvettiä. Sitten iski ensimmäinen kehon lävistävä vavahdus. Toisen aikana silmät kihosi kyyneleitä tulvilleen ja sitten tätä rääpälettä vietiin. Aivan suunnattoman kova, väkivaltainen ja ruma itku kohtaus.

HuutaaUlvooVavahteleeVapiseeRäkää               Koko hela hoito

Siinä itkiessä vaihteli asiat päässä, että mille nyt milloinkin itki. Niitä tuli ja meni, itku vain jatkui. Suurin osa aiheista liittyivät äitiin, mutta oli niitä toki muitakin. Voi hemmetti minä itkin! Jouduin hakemaan parikin kertaa vettä yhä vollottaen, etten saisi aivan järkyttävää neste hukkaa ja siitä juontuvaa päänsärkyä. Itkin hieman päälle kaksi tuntia. Jossain vaiheessa tuli mieleen että loppuuko tämä helvata ollenkaan ja että pitäisikö sitä kiikata itsensä osastolle jos sainkin jonkun hermoromahduksen tai psyyke repesi jotenkin muuten enkä enää vain kasaannu tästä itsekseni.





Kun rääkyminen vihdoin tuli suurin piirtein tiensä päähään, palelin ja tärisin niin hillittömästi. Eikun kahden untuvatäkin alle. Hitaasti hengittelyä toiset kaksi tuntista. Olon pohdiskelua. No, tunne oli että: "Öööh... Mitäpä helvettiä!?"

No jälkikäteen voin kyllä sanoa, että kyllähän sitä olo keveni jonninmoisen määrän. Ja mukavaa tietää, että en ehkä olekaan niin tunnekuollut kun toisinaan pelkään. Mutta siis mitä hittoa? Aika pelottava kokemus se oli myös. Onko kellään kokemuksia tällaisesta?





Ai niin.... Menin ja viiltelin. Ei helkkari, pitkä jakso ilman tuollaisia typeryyksiä nollautui nyt sitten..